— Niinkö? — Mistä teillä sitten on nuo kauniit kukkaset käsissänne?
— Ne sain heiltä — ne ovat heidän rakkautensa minuun!
— Ja kuitenkin te riennätte heidän luotaan pois?
— Ah, ei se mitään merkitse. — Sanokaa te heille, että kaikki minkä ovat minulle antaneet, sen lähetän heille takaisin — moninkertaisesti. Sanokaa heille, että tulen takaisin monin tavoin — tuhansin muodoin! —
Ja näin että kellertävä valo ympäröi häntä. Se oli kuin auringonnousun enne — se kasvoi — se punertui — se hehkui kullankarvaisena. Muistin nähneeni sentapaista joskus ennenkin — jonkun maalarin mielikuvituksen ja pensselin tuotteena —? Missä — Roomassa? — Guido Renin aamuruskon taivaana Auroran takana. Tiedäthän!
Vanha mies nyökkäsi päätään.
— Ja Yrjö seisoi keskellä aamuruskoa ja kiirehti pois. Mutta aurinko kultasi kiviportaat, veistokset, seinät, puut ja puistot. Se heitti heijastuksensa yli kiiltävän ulapan, se sulki maat ja taivaat hohteeseensa. Ja nuori mies oli hohteeseen hävinnyt.
41.
Sitten sytytimme ne kahdeksantoista kynttilää, jotka olivat hänen elämänsä kahdeksantoista vuotta. Liekkukoot ne hautakappelin hämärässä ja sammukoot yksitellen, kuten hänen vuotensakin olivat sammuneet.
Noudimme kotoa sen korkean kellokukan, joka täydessä kukassa ollen oli kuin valtava vahakynttilä, ja asetimme sen hänen leposijansa pääpuoleen. Taittukoon ikkunasta tuleva valovirta sen lumivalkoiseen kruunuun.