Jonkun tunnin kuluttua hän heräsi jälleen, nousi istualleen vuoteessansa, katsoi kysyvänä vanhaa, hienopiirteistä miestä, joka istui nojatuolissa hänen vieressään, ja sanoi:
— Mitenkä mahtaa olla Yrjön laita? Näin hänestä niin ihanaa unta.
Mies laski kirjansa pöydälle, nojasi tuolin selustimeen ja odotti. Ja nainen kertoi:
— Olin seisovinani sairaalan edustalla. Eilen illalla kävelimme siellä yhdessä, Yrjön äiti ja minä — mutta nyt oli aamu. Katselin merta, mutta kun käännyin mennäkseni sisään, tuli Yrjö astuen alas sairaalan portaita. Hän oli puettu vaaleanharmaaseen kesäpukuunsa, kuten viimein hänet nähdessäni, ja käsissään hänellä oli suuri määrä kukkia, värikkäitä ja minulle outoja, mutta ikäänkuin juuri puutarhasta poimittuja. Hän tuli kiirehtien siivekkäin askelin, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.
— Mitenkä? — kysyin hämmästyneenä. — Minne olette menossa?
— Menen matkalle — vastasi hän reippaasti.
— Te matkalle? — Ja tietävätkö ne tuolla sisällä teidän aikeistanne?
— En ennättänyt heiltä kysyä.
— Ettekö te ajattele heidän kauhuansa, kun huomaavat teidän lähteneen?
— Kauhuako? — Enhän minä kauas matkusta ja pääsen milloin tahansa takaisin.