— Hän, mutta serkut olivat siinä myöskin eivätkä sanoneet mitään.
Vedin pojan viereeni sohvaan ja olin aivan masentunut. — Olipa siis sittenkin tullut se, jota olin niin huolellisesti koettanut välttää! — Ja hän nosti minuun katseensa ikäänkuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut siitä, mitä tulisin hänelle sanomaan.
Kokosin voimani ja puhuin hitaasti ja vakuuttavasti:
— Se ei ole totta. Ilman vain on Hanna sen keksinyt, koska hän on raaka ja häijy ihminen. Eikö tämä muka ole sinun kotisi? Onko kummempaa kuultu? Kenellä sitten koti on! — Ei, hyvä lapsi, ajattelepa vähän ja sano oikein totta! Etkö aina ole ollut täällä kotonasi? — Rakastammeko ketään tai mitään niinkuin sinua? — Onko olemassa ketään tai mitään, josta huolehdimme enemmän kuin sinusta? — Sano, kyllä sinä sen tiedät! — Tiedäthän ja uskothan, että joka päivä ja kaikessa ajatellaan sinua? Oletko koskaan muuta huomannut?
Ei. Ei hän ollut muuta huomannut. Hän nojasi minuun, uupuneena mielenliikutuksesta hänkin, mutta jo tyynempänä. Ei hän sitä ollut uskonut itsekään. Hän oli vain tullut niin surulliseksi ja ajatellut että ehkä sentään. Kun kerran niin voitiin sanoa.
— Niinpä niin — tuo Hanna kai niin ajatteli — mitäpä hän ymmärsi, hän oli mitä oli. Sanoiko hän ehkä vielä muutakin?
— Hän sanoi vielä, ettei minulla ollut oikeaa isää ja äitiä — että olin vain kasvatti — ja ettei minulla siksi ollut oikein omaa kotiakaan.
— Oliko hän jostain syystä suuttunut sinuun?
— Ei ensinkään — muuten vain hän niin puhui.
Sisässäni kuohui. Jos tuo ihmishirviö olisi ollut edessäni, olisin halunnut hänet nujertaa ja olisin voinut syytää hänen silmillensä mitä vihansanoja tahansa. On niitä ilkiöitä maailmassa, eikä maa kuitenkaan aukea nielaisemaan heitä.