Ja heidän tähtensä piti minun lapseni kärsiä! Minun poikani, joka kuitenkin oli sellainen, ettei heidän olisi tullut saada kajota häneen pikkusormellaankaan, saatikka sitten tällä lailla haavoittaa häntä hänen sielunsa syvimpään.
Saisi kosto kohdata sekä häntä että kaikkia hänen laisiansa! Koko tuota kylmäkiskoista, pahansuopaa, järkeilevää ihmislajia, jolla voi olla sivistynytkin kuori päällä. Kyllä minä ne tiesin!
En voinut heti vastata. Minun piti ensin rauhoittua. Eikä tässä sitä paitsi viha auttanut. En saanut itse myrkyttyä enkä millään ehdolla myrkyttää häntä. Vahinkoa olivat nuo ilkeämieliset sanat saaneet aivan tarpeeksi jo aikaan. Karistin siis pois kaikki pahat päältäni ja jatkoin:
— Katsos Yrjö! — On kummallista, mutta totta, että on ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että he pahoittavat muitten mieltä. He eivät viihdy, elleivät saa lausua pistäviä sanoja — se on heidän virkistyskeinonsa. Tuo Hanna kuuluu niihin. Mutta ei välitetä hänestä. Et tiedä, miten olen hyvilläni yhdestä asiasta!
— Mistä niin?
— Siitä, että kerroin sinulle sen sadun!
Poika hymyili.
— Niin — sanoi hän miettivästi — siitähän tiedän, että minulla pienenä on ollut toinen isä ja toinen äiti ja että he ovat kuolleet. — Enkä sen takia viitsinyt niin paljon huoliakaan siitä, mitä hän oli jutellut — ensin — mutta sitten muistin hänen sanoneen, ettei minulla ollut omaa kotiakaan sen takia. Äiti, miksi hän niin sanoi?
— Miksi? — Kai hän niin uskoi. Moni muukin luulee, ettei missään muualla voi olla hyvä olla kuin luonnollisten vanhempain luona. Missä on hyvä, siellä on, ja useimmilla kylläkin on hyvä. Mutta tiedän varmaan, että on paljon lapsia — niitä on enemmän kuin otaksutaankaan — joiden olisi parempi olla muualla ja jotka muilta saisivat enemmän rakkautta kuin saavat omilta vanhemmiltaan. Ja riippuuhan kaikki kuitenkin siitä, kuinka paljon rakkautta saa.
Poika painoi päänsä olkaani vasten.