— Monella on sama käsitys kuin hänellä — jatkoin puhettani — siksi etteivät ole muuta nähneet tai kokeneet — eivätkä voi muuta kuvitella. Mutta mitä me muitten uskosta, me, jotka tiedämme! Isä ja sinä ja minä — me tiedämme enemmän kuin useat muut niistä asioista — tiedämme, ettemme koskaan voisi pitää kenestäkään enemmän kuin pidämme toisistamme. Sen takia olemmekin isäsi ja äitisi, ja sinä olet lapsemme — eikä muu merkitse mitään. Ja missä isä ja äiti on, siellä on myös koti.
Poika laski kätensä minun käteeni ja katsoi hymyillen eteensä.
— Ja miltä luulet tämän kodin näyttävän ilman sinua? Mahtaisiko meillä olla tätä huvilaakaan, ellei sinua olisi! Ja olisiko meillä niin hauskoja suunnitelmia — ja tulevaisuuden tuumia? Emmehän pelkää vanhuuttakaan! Ei, kyllä asia on niin, että sinua me ennen kaikkea ajattelemme — ja sinun pitää olla luonamme, kun me kerran tämän maallisen elämän jätämme. — Sinulle jää silloin kaikki — kaikki vanhat muistommekin menneiltä ajoilta — koko kotimme, sinä ainokaisemme! Sinullako ei kotia olisi!
Yrjöltä pääsi syvä vapautuksen huokaus. Hänen surunsa oli jo kokonaan haihtunut. Tartuin molemmin käsin hänen päähänsä, suutelin häntä monta kertaa ja katsoin häntä silmiin. Hän vastasi katseeseeni suoralla, iloisella silmäyksellä.
— Kyllähän minä sen tiesin — sanoi hän — mutta tahdoin kuulla sinun sen sanovan.
— Ja olet sentakia odottanut minua?
— Olen vain odottanut ja odottanut. Minulla oli sitten niin ikävä Toivolassa — halusin vain kotiin — ja sitten en ole muuta tehnyt kuin vartonut sinua tulevaksi.
Hän kyyneltyi hiukan muistaessaan jälleen tätä pitkää ikäväänsä.
— Mikset kysynyt isältä — tai mummolta — hehän olivat kotona —? Tai olisit jutellut edes Väinölle, joka on seuranasi ollut.
— En, en voinut — tahdoin kysyä sitä sinulta. Ja nythän minä sen tiedän — tiedän oikein varmaan — enkä ajattele koko asiaa enää.