Kävelyiltämme palattuamme tuli joskus diakonissa-täti vastaamme käytävässä. Ja jos silloin kysäisin ratkaisun päivää tai hetkeä, kohotti hän vain olkapäitään merkiksi siitä, ettei hän mitään tiennyt.

— Ei syytä pelkoon — sanoi hän. — Kukaan ei teiltä lastanne vie. Olen kokenut tarpeeksi tietääkseni sen. On vain yhtä ja toista huolehdittavaa, ennenkuin asiat ovat laillisessa järjestyksessä.

Hän oli oikeassa.

Koitti vihdoin se päivä, jolloin sain noutaa sinut luokseni viedäkseni sinut mukaani merten ja mantereitten taakse omaan kotiimme.

Niinpä tulit omaksemme. Ja se päivä on ollut elämämme kohtalokkaimpia.

Viimeisen kerran tullessani laitokseen juoksit vastaani ilosta kirkuen ja polviini kiinni tarrautuen. Nostin sinut korkealle ilmaan, jolloin sinulta pääsi helähtävä nauru, ja olkapäilläni kieppuen ja käsiäsi huitoen riensit kanssani käytävää pitkin huoneeseesi. Oivalsit heti, että tänään sinua odotti jokin tavallista hauskempi, ja melkein vapisit kuumeisesta malttamattomuudesta. Meillä oli molemmilla tulinen kiire saada päällystakki yllesi ja lakki päähäsi. Ja sitten kiertää laitosta sanoaksemme hyvästit kilteille tädeille.

Hyvästi ja kiitos kaikesta!

Ja sitten seisoimme yhdessä portaitten alla katukäytävällä, sinä ja minä! Muistatko sinä sen — sinä ja minä!

Eikä meitä enää mikään eroittaisi!

Tartuit heti käteeni ja aloit epävakaisilla jaloillasi tarmokkaasti taivaltaa eteenpäin ikäänkuin arvaten, että nyt oli kysymyksessä pitempiaikainen matka. Sinä pieni veijari olit niin sanomattoman tyytyväisen näköinen. Lyhyet jalantypykkäsi ponnistelivat urhoollisesti ja syrjäsilmin kurkistit minuun ikäänkuin urkkien, mihin maailmanmatkojen päähän nyt oli tarkoitus vaeltaa. Sinä et rahtuakaan epäröinyt, sinä olit varma, että siellä paratiisin ovi meille avautuisi. Enkä minäkään sitä epäillyt.