Hanget hohtivat ja huurteet putoilivat puista. Koirat eivät haukkuneet, lapset eivät toisiansa huudelleet. Oli aamusta alkaen sunnuntai.
Se oli Yrjön ripillepääsöpäivä. Mutta se oli samalla isän juhlapäivä, sillä hän oli sitä odotellut. Hän oli suunnitellut sitä mielessänsä, aamuhämärissä laatikoita aukoillut ja jotakin niistä etsinyt, kirjoittanut jotakin vanhan kirjan sisäkannelle ja asettanut sen huoneensa pöydälle. Ja aamiaisen jälkeen ennen kirkkoon lähtöä kutsui hän Yrjön ja äidin ja mummon ja pikku siskon huoneeseensa ja pani kätensä vanhan kirjan kannelle.
Mutta ennenkuin hän sen enemmän siihen kajosi, otti hän pienen rasian pöydältä ja sieltä kantasormuksen, jossa kiilsi suuri karneolikivi keskellä.
Sen sormuksen, sanoi hän, oli hän saanut äidiltään ripille mennessään. Mutta koska äiti oli sen hänen sormeensa painanut, niin saisi Yrjön äiti nyt painaa sen poikansa sormeen.
Ja minä painoin sen silloin sinun sormeesi, Yrjö, ja sinä aina sen jälkeen kannoit sitä.
— Se olkoon merkki meidän välillämme — sanoi isä — että aina kuulumme yhteen.
Mutta isällä oli vielä jotakin muuta annettavaa. Vanha, kulunut, nahkakantinen raamattu. Sen päälle hän laski kätensä ja sanoi vakavasti:
— Tämän sinä saat. Sen haluaisi jokainen omakseen meidän suuressa suvussamme — myöskin toisessa sukuhaarassamme. Sillä se on ainoa muistoesine mikä meillä on jäljellä yhteisestä lähtökohdastamme, pienestä pappilasta, josta olen sinulle kertonut — ja josta kaikki polveudumme. Sain tämän kirjan isältäni lääkäriltä — ja hän oli sen saanut isältään everstiluutnantilta — ja hän papilta — ja nyt sinä saat sen lahjana isältäsi, koska kirja nyt on minun ja minä tahdon että sinä, ainoana poikanani, sen perit.
Kun selailet tämän kirjan lehtiä, niin tiedät, että sitä ovat selailleet ennen isämme ja esi-isämme elämänsä erilaisina ajankohtina, sellaisina kuin ne jokaiselle eteen tulivat. Se oli papin työpöydällä viikot läpeensä, mutta sunnuntaina hän otti sen mukaansa saarnatuoliin. Vanhempana hän levitti sen eteensä ikkunalaudalle, jotta näkisi paremmin, kiinnitti silmälasinsa ja luki sitä pitkät hetket itseksensä. Se onkin sangen kulunut. Perästäpäin sitä ovat kuluttaneet muut, hänen poikansa koskenperkkausretkiltään palattua ja pojanpoikansa sairaan luota kotiin tultua. Jokainen heistä on vuorostaan tarvinnut sitä — ellei ennemmin niin vanhetessaan. Mutta luulen, että he ovat siitä myös jotakin löytäneet.
Nyt sinä sen saat — pidä se hyvin, ja ole nimellesi kunniaksi!