Mutta tämä kaikki oli teistä vain itsestään selvää, eikä se mielestänne oikeastaan mitään ollut. Ja kuitenkin se oli kaikki. Se oli teidän tapanne puhua toistenne kanssa siitä, mistä ette koskaan saaneet sanaa sanotuksi. Mitä tuskin selvästi ajattelittekaan, mutta minkä tunsitte olevan olemassa suurimpana rikkautenanne ja onnenanne.
Suothan mielelläsi, Yrjö, että häntä kiitän hänen ystävyydestään sinua kohtaan? Olen jo häntä monta kertaa kiittänyt.
Tiesimmehän silloin hyvin kotonasi, että viimeisenä kouluvuotenasi miltei joka päivä saatoit hänet kotiin tai menit häntä vastaan ennen koulutunnin alkamista. Juna-ajatkin olivat niin mainiosti järjestetyt, että tullen mennen jäi juuri sen verran aikaa kuin siihen tarvittiin. Ja ellei jäänyt, niin myöhästyit junasta. Kuinka monta kertaa odotinkaan turhaan ja tiesin syyn.
Olihan se sinusta harmillista, kun huomasit junan juuri porhaltavan tiehensä ja siinä olivat edessäsi vain tyhjät kiskot. Mutta sinä pistit kädet taskuihisi ja palasit odotussaliin, jonne jäit odottamaan seuraavan junan lähtöä, suomatta ympäristöllesi silmäystäkään. Olit kokonaan itseesi vajonnut. Viimeisten päivien tapahtumat kulkivat ohitsesi sellaisina hetkinä, kaikki nuo pikkupiirteet, jotka jäivät muistoina mieleesi. Ja varsinkin se viimeinen hetki juuri erotessanne tänään. Hän oli puristanut kättäsi niin tukevasti jäähyväisiksi ja katsonut sinua suoraan silmiin niin suurella ja pehmeällä katseella. Kuinka se oli suloisesti hivellyt! Tunsit sen kiireestä kantapäähän asti. Et päässyt sen lumoista, etkä tahtonutkaan päästä, et nyt etkä koskaan.
Samassa juolahti jokin kaukainen muisto mieleesi. Isän sanat aikoja sitten eräänä iltana, jolloin hän oli istuutunut vuoteesi laidalle hyvää yötä sanoakseen — ja puhunut siitä, että piti odottaa siksi kunnes se oikea kerran tulisi hän, jolla oli tumma tukka kuin äidillä — jolla oli pehmoinen käsi — ja pehmoinen katse. Ah, isä! — Se oikea on tullut!
Häntä olit sinä, Yrjö, odotellut, ja nyt istui hän joka päivä edessäsi koulussa.
Hänellä oli hiukset solmussa niskassa ja pari pehmeätä suortuvaa riippumassa avonaisella kauluksella. Niin lähellä hän istui, että miltei kuulit hänen hengityksensä. Muistit, että olitte ranskan tunnilla jotakin kuiskailleet — ja näit vieläkin hänen silmänsä — hänen leukansa pyöreyden — hänen valkoiset hampaansa huulten auetessa Kaiken elit uudestaan siinä istuessasi ja ihmisten edestakaisin liikkuessa.
Vihdoin otit esille muistiinpanokirjasi ja lisäsit siihen tapasi mukaan muutamia sanoja viime päivien merkillisistä kokemuksista:
»Olin eilen heillä. Marjan äiti istui ompelu pöytänsä ääressä ja puhuin hänen kanssaan. Silloin tuli Marja ulkoa ja istuutui viereeni. Me katselimme toisiamme koko ajan — uskon varmaan, että hän pitää minusta.
»Hän tuli väliajalla vastaani Martti veljensä kanssa. Martti on aina niin ystävällinen minulle — luulen että hän aavistaa jotakin. Marja katsoi taaksensa. Mahtaako hän tietää, kuinka paljon hänestä pidän? Ja mahtaako hän pitää yhtä paljon minusta?