»Istuimme tänään käsikädessä maantiedetunnilla. Hän tuli vain viereeni, kun Jussi oli poissa, eikä opettaja mitään sanonut. Voi Marja sentään, kun olet minulle hyvä ystävä, ja miten aina olemme samaa mieltä kaikesta! Olet aivan kuin sisar ja kuitenkin rakkaampi kuin sisar voisi olla. Paljon rakkaampi. Kuten isä ennusti.»

Sitten paljon myöhemmin löysin tuon pienen mustakantisen muistikirjasi pöytälaatikostasi ja luin sen läpi. Olithan sen sinne jättänyt — tervehdyksesi perästäpäin meille ja Marjalle. Hän sen sitten sai. Eikä siinä ollut mitään muuta kuin tuon keväisen rakkautenne tarina pikkupiirteittäin, ei mitään, jota ette voisi näyttää koko maailmalle. Mutta me emme sitä näytä — se on teidän pyhättönne.

Tänään, tässä suuressa sunnuntairauhassa, tulevat muistot mieleeni hetkistä, jotka silmäini edessä ennen välkkyivät ja häipyivät pois menneisyyteen.

* * * * *

Oli aikainen kevättalvipäivä ja silloinkin sunnuntai.

Muistelmani näkyvät kulkevan sunnuntaista sunnuntaihin. Omaksi ihmeekseni. Ja kuitenkin se on aivan luonnollista, koska sunnuntait meillä olivat merkkipäiviä jo sen kautta, että silloin isä ja sinä olitte kotona koko päivän. Minusta tuntuu todella nyt perästäpäin, kuin kaikki tärkeät asiat olisivat tapahtuneet sunnuntaisin ja kuin elämämme kokemukset muodostaisivat helminauhan, jonka suurimmat helmet ovat sunnuntaita.

Marja oli tullut luoksemme aikaisella aamujunalla, ja te olitte olleet hiihtämässä yhdessä. Olin sillaikaa kattanut kahvipöydän ruokahuoneessa, kääntänyt vaaleanpunaisen pelargonian valoa kohti, nostanut uunin laidalta ikkunalle muutamia tulppaaneja ja hyasintteja, joiden kukat jo olivat puhjenneet paperitötteröjensä alla, ja katsellut auringonpaistetta, joka heijastui ruudullisena suurten huoneitten matolla. Isän askelia kuului toisesta kerroksesta ja Kirsti leikki pallollaan ylemmässä hallissa. Hän kuului juttelevan isän kanssa.

Silloin te palasitte hiihtoretkeltänne terveyttä ja nuoruutta uhkuen. Olitte puhuneet toistenne kanssa jostakin, mitä lie ollut, juuri sisään astuessanne, ja jatkoitte siitä vielä eteisessä leikillänne väitellen ja raikkaasti nauraen tömistäessänne lumen jaloistanne.

— Eipä, kuin Pariisista Lontooseen!

— Älähän, vaan Lontoosta Pariisiin! —