— Niin, kumpikohan matka lienee pitempi?
Ja siitä väitellessänne pyrähditte sisään, ja sinä, Yrjö, tahdoit saada minutkin vakuutetuksi siitä, mikä suunnaton merkitys lentokoneilla tulisi olemaan tulevaisuudessa. Tulisi aika, jolloin halveksien puhuttaisiin niistä matosista, jotka tyytyivät ryömimään maassa.
— Minä puolestani ainakin aion oppia lentämään — ja sitten nähdään,
Marja!
Olit asettunut kädet selän takana nojaamaan kaarevaa uunia vastaan väliseinän nurkkauksessa ja huojuit siinä edestakaisin puhuessasi. Minä kuuntelin sinua matalalta sohvalta sitä vastapäätä. Silloin tuli Marja, pisti kätensä kainaloosi ja huojui hänkin edestakaisin, loistaen iloa ja katsoen sinua silmiin sinun siinä kertoessasi tulevaisuuden ihmeistä.
Näin ettet rävähyttänyt silmiäsi etkä hievahtanut paikaltasi. Teillä oli molemmilla aivan itsetiedoton ilme kasvoillanne, ikäänkuin tuo kosketus olisi ollut luonnollinen ilmaus ystävyydestänne. Sinä jatkoit:
— Me olemme Marjan kanssa päättäneet, että joskus menemme jotakin opiskelemaan jonnekin ulkomaille, Berliiniin —?
— Eipäs, vaan Lontooseen!
— Vaikkapa Pariisiin — ja silloin on pääasia, että lennämme —! Eikö totta, Marja — hei! Korkealla pilvien yläpuolella katsomme teitä siellä alhaalla ylenkatseellisesti näin —!
— Eipäs, vaan näin —!
— Sinä —! — No niin! — Ja leijailemme ilmassa ja minä hoidan konetta ja ymmärrän pienimmänkin vivahduksen sen surinassa. Ja aurinko paistaa avaruudessa —. Se olisi jotain, Marja!