"Kuolemaa ei ole olemassa", sanoi tohtori hiljaa.
Siinä kaikki, mitä hän sanoi, mutta nuo sanat tunkivat suoraan Murielin sydämeen. Hän vapisi ne kuullessaan. Tuntui, kuin olisi Nick ne sanat lausunut.
Sitten näki hän tohtorin asettavan pienokaisen vuoteelle, näki tuskaisen ilmeen Daisyn kasvoilla, näki, miten äitiraukka horjui.
Samassa unohti hän kokonaan omat tunteensa ja juosten Daisyn luo kietoi kätensä hänen kaulaansa.
XXIV.
Eräs sähkösanoma.
Intian laajalla tasangolla kävi kuumuus vähitellen sietämättömäksi. Eräänä iltana istui muuan mies kuistillaan paidanhihat ylös käärittyinä. Hän huokasi tuon tuostakin, kuin kuumuuden rasittamana. Mies oli aivan nuori, hänen kasvonsa olivat vaaleahipiäiset ja sileiksiajellut. Hänen olennossaan oli jotakin intomielisen poikamaista, näytti siltä, kuin olisivat poikavuodet livahtaneet liian nopeaan hänen ohitseen. Hänen silmänsä olivat rasittuneet ja verestävät, mutta yhä jatkoi hän työtään kohottamatta katsettaan paperista.
Eivät edes takaapäin lähenevät askeleet saaneet häntä irtaumaan työstään.
"Odota hetkinen, ystäväni", sanoi hän. "Minulla on eräs tärkeä työ vielä päättämättä."
Lampunvalo osui tulijan kasvoihin. Ne olivat keltaiset ja kurttuiset, silmät kiiluivat omituisesti. Hänen yllään oli valkea liinapuku, toinen hiha riippui tyhjänä. Hetkisen seisoi hän liikkumatta ovella. Sitten astui hän lähemmä pöytää.