Ilosta säteillen toivoitti Olga Ratcliffe Murielin tervetulleeksi hockeykentälle, mutta tyttösen raikas ilo ei voinut poistaa Murielin alakuloisuutta, johon oli suurimmaksi osaksi syynä viimeaikainen alituinen sairasvuoteen ääressä oleskeleminen. Mutta mitä pitemmälle peli edistyi, sitä enemmän unohti hän itsensä ja omat surunsa. Keväinen ilma virkisti häntä ja kun he hetkisen kestäneen sadekuuron perästä taasen jatkoivat peliään, oli hänen silmiensä suruinen ilme jo kokonaan kadonnut. Terveys ja ilo loisti hänen kasvoiltaan tehden ne sangen viehkeäksi.
Pelin loppuessa hulmusivat Murielin hiukset vapaina tuulessa, posket hohtivat punaisina ja hänen vallaton naurunsa kajahteli tuon tuostakin.
Yht'äkkiä kuului tieltä auton jyrinä. Kaikki katsahtivat sinnepäin. Olgalta pääsi ihastuksen huudahdus ja hän juoksi uskomattoman nopeasti kentän yli veräjää kohti.
Muriel katsoi ihmeissään hänen peräänsä, mutta samassa tunsi hän verensä jähmettyvän. Kaikki kävi yht'äkkiä niin pimeäksi hänen ympärillään ja hänestä tuntui, kuin olisi joku kuristanut häntä kurkusta.
Tuttu olento, ei varsin pitkä eikä komea, mutta suora ja notkea kuin miekan terä, syöksähti autosta ja hyppäsi veräjän yli, kiertäen samassa toisen kätensä Olgan vyötäisille.
Muriel tuijotti yhä häneen ja huudahti sitten hiljaa. Miehen toinen takinhiha riippui tyhjänä sivulla.
Miehen ääni kuului selvään kentän poikki.
"Hyvää päivää, pienokaiseni, hyvää päivää. Enhän vain häiritse sinua? Olen täällä vierailulla."
Olgan vastausta ei Muriel kuullut. Tyttönen riippui sankarinsa kaulassa painaen päänsä hänen rintaansa vasten. Murielista näytti, kuin olisi tyttö itkenyt, mutta miehen omituinen, karehtiva nauru kuului ylt'ympäri.
"Milloinko? Eilen tietenkin. Josko nukuin kaupungissa viime yönä? Enpä niinkään. Se ei ollut tarkotukseni. Aioin tulla hiljaa kuin varas yöllä. Mutta katsoppas, eikö tuo olekin Muriel?"