Hän riistäytyi irti Olgan syleilystä ja astui suoraan Murielin luokse.
Hetkisen perästä seisoivat he vastatusten.
Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan. Hän oli kyllä tietänyt Nick Ratcliffen tulevan ja oli jo viikkokausia tyynesti koettanut tottua tuohon ajatukseen. Mutta nyt oli hänen rauhansa ja tyyneytensä tipotiessään.
"Suvaitseeko teidän armonne muistaa vähäisintä ja nöyrintä palvelijaansa?" kysyi Nick kumartaen ja laskien kätensä sydämelleen.
Hänen leikillinen äänensä palautti Murielin jälleen tietoisuuteen. Hän koetti hymyillä ja onnistuikin siinä kutakuinkin. Helpotuksen huokaus pääsi häneltä muistaessaan, ettei tuolla miehellä enää ollut häneen minkäänlaista määräämisvaltaa. Se kuului jo kaukaiseen menneisyyteen.
Muriel ojensi kätensä tervehtiäkseen.
"Kyllä muistan teidät", sanoi hän kylmän kohteliaasti. "On ikävää, että olette ollut sairaana. Joko olette parantunut?"
Nick naurahti lyhyeen ja tarttuen hänen käteensä tarkasti häntä omituiseen tapaansa.
"Oikein paljon kiitoksia", sanoi Nick. "Kuten kenties jo olette huomannut, on minusta jälellä hieman vähemmän kun ennen, mutta kukaties se teidän mielestänne on vain edukseni."
Muriel tunsi, ettei Nick kaivannut hänen säännönmukaista osanottavaisuuttaan.