Hänen sydäntään kouristi muistaessaan erästä hetkeä kauan, kauan sitten, jolloin hän oli maannut Nick'in sylissä sairaana ja avuttomana ja kuullut Nick'in kiihkeästi rukoilevan jotakin aivan toista, jota hän sitten oli oppinut koko sielustaan pelkäämään.
Muriel kiirehti käyntiään. Sade valui jo virtana.
Heidän saapuessaan puutarhaportille kohotti hän kättään avatakseen veräjän.
Samassa tarttui Nick hänen käteensä, nopeasti kuin petolintu saaliiseensa.
"Kuka on antanut teille tuon?" kysyi hän.
Hän tarkasti jalokivisormusta Murielin sormessa. Muriel ei nähnyt hänen silmiään, sillä silmäluomet räpyttelivät lakkaamatta, mutta Nick piti yhä hänen kättään omassaan ja ääni kuulosti uhkaavalta.
Murielin sydän löi hetkisen niin kiivaasti, että hänen oli mahdoton vastata. Vihdoin sanoi hän hiljaa:
"Blake antoi sen minulle. Blake Grange."
"Vai niin", vastasi Nick vitkaan. "Ja minkä tähden?"
Hänen silmänsä paloivat kuin tulenliekit katsoessaan tyttöön. Mutta Muriel tunsi sentään olevansa turvassa, Nick oli kuin kotka, joka ei enää ylettynyt häneen.