Hiljaa ja huomaamatta hiipi Muriel pois huoneesta. Ulkona satoi rankasti, mutta siitä hän ei nyt lainkaan välittänyt. Jokin ikäänkuin pakotti hänen kiiruhtamaan sieltä pois.
Läpimärkänä ja hengästyneenä saapui hän kotiin ja tavattuaan Blaken ovella, miltei heittäytyi tämän syliin, niin uupunut hän oli.
"Blake, tiedätkö että… että Nick on jo täällä?" huudahti hän nyyhkyttäen.
Blake säpsähti.
"Joko?"
Muriel nyökäytti päätään.
"Hän tuli autolla hockeykentälle juuri kun olimme pelaamassa. Ja tiedätkö, Blake, häneltä on toinen käsivarsi poissa. Se näyttää niin kauhealta", jatkoi hän väristen. "En luullut hänen näkemisensä lainkaan vaikuttavan minuun. Mutta nyt olen niin onneton, Blake! Sinä… sinähän lupasit, ettet minua koskaan jätä!"
Niin, sen oli Blake luvannut, vieläpä vannonutkin. Hän tunsi syvää inhoa itseään kohtaan ajatellessaan, että hän Murielin silmissä yhä oli rehellinen mies. Hän oli aikonut sanoa tytölle totuuden itsestään ja antaa tämän sitten päättää heidän tulevaisuudestaan. Mutta nyt oli se mahdotonta, aivan mahdotonta. Muriel luotti häneen. Jos Blake nyt tunnustaisi hänelle rakastavansa toista naista, vieläpä jo naimisissa olevaa, pettäisi hän tytön juuri kuin tämä eniten tarvitsi hänen apuaan ja viihdytystään. Ja sitäpaitsi olivat Blake ja Daisy sanoneet toisilleen, että kaikki oli jo ohitse, että se olikin vain hetkellistä kiihtymystä kummaltakin puolen. He olivat päättäneet unohtaa sen kokonaan.
Näin ajatteli Blake itsekseen ja kun hän sitten vastasi Murielin kiihkeään kysymykseen, tapahtui se tavalla, joka, vaikkakin tyydytti Murielia, kuitenkin sai Blaken yhä enemmän halveksimaan itseään.
"Rakas ystäväni, sinun ei tarvitse pelätä. Olet nyt vain hieman kiihtynyt, eikö totta? Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä, joka voisi riistää sinut minulta."