Blake silitti hänen päätään hyväillen ja puhui hänelle isällisellä äänellä, ja vähitellen häipyi Murielin pelko kokonaan. Hän nojautui Blaken rintaa vasten lapsellisen luottavasti.
"En tiedä, miksi olen niin lapsekas, Blake", sanoi hän. "Sinä olet niin hyvä minulle, sinun lähelläsi tunnen itseni niin turvalliseksi. Minä… minä sanoin hänelle, että olemme kihloissa. Hän nauroi vain ja onnitteli minua. En luule sen lainkaan vaikuttaneen häneen", jatkoi Muriel ja taasen tunsi hän sisimmässään tuon omituisen ahdistavan tunteen, kuin olisi häneen kipeästi koskenut.
"Mitäpä se häneen vaikuttaisi?" kysyi Blake.
Muriel katsahti häneen epäröiden.
"Minä… minä en ole koskaan sanonut sinulle, että olin pari viikkoa kihloissa hänen kanssaan Simlassa", sanoi Muriel. "Jouduin oikeastaan vasten tahtoani kihloihin Nick'in kanssa. Mutta kihlauksen purkaminen oli sentään kauheinta. Hän oli niin vihainen. Luulin hänen miltei tappavan minut."
"Ystäväni", sanoi Blake, "sinun pitäisi koettaa unhottaa ne asiat."
"Tiedän sen, mutta se on niin vaikeata", vastasi Muriel. "Sinun täytyy auttaa minua, Blake."
"Sen kyllä teen", sanoi Blake vakavasti.
Tapa, jolla Blake puhutteli häntä, vaikutti Murieliin rauhottavasti. Taasen välähti hänen mieleensä ajatus, miten ihmeellistä oli, että hänen isänsä valitsi Nick'in, eikä Blakea. Sitä hän ei voinut käsittää.
Blaken omaa vastausta tähän kysymykseen ei hän uskonut. Hänen mielestään oli Blakella kyllin rohkeutta mihin urheaan tekoon tahansa. Miehen, jolla oli niin miehekäs ja komea ulkomuoto, täytyi omata luonteen lujuutta yhtä suuressa määrin kuin ruumiillista voimaakin.