Rauhoittuneena nojasi Olga polttavan päänsä Nick'in olkaa vasten ja pian nukahti hän herkkään uneen.
Nick ei hievahtanut paikaltaan ja Muriel istui hiljaa häntä katsellen. Hänen koko olennossaan ilmeni tällä hetkellä jotakin äärettömän hellää ja lempeää, ja se herätti Murielissa muistoja, jotka hän jo miltei oli unohtanut. Ellei hän olisi nähnyt Nick'iä, ennenkuin vasta nyt, olisi hän varmaankin pitänyt hänestä.
Nick näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Hänen kalpeat huulensa vavahtelivat toisinaan omituisesti ja kasvojen ilme oli rauhaton. Muriel muisti usein nähneensä hänen huuliensa vavahtelevan, mutta hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt, että se ilmaisi hänen sisäistä rauhattomuuttaan.
Äkkiä käänsi hän päätään, kuin tuntien itsessään tytön tutkivan katseen, ja katsoi Murielia suoraan silmiin. Tämä katse kesti vain sekunnin, sitten kääntyi hän jälleen pois. Mutta tytöstä tuntui tuo katse niin omituiselta; ensi kerran oli hän siinä huomaavinaan kiihkeän vastalauseen sitä tapaa vastaan, jolla hän aina oli Nick'iä tuominnut. Kuin salaman välähtäessä näki hän ilveilijän valhenaamarin takaa lämpimän ihmissydämen.
Ja taasen valtasi hänet tuo ihmeellinen tunne, kuin olisi hänen oman sydämensä syvyydessä uinunut jotakin naisellisen lämmintä, joka pyrki sieltä päivänvaloon, joka tahtoi tunkeutua esille ja muodostua selväksi ja varmaksi…
Tämä tunne sai hänet vapisemaan sydänjuuria myöten. Oliko mahdollista, että hän oli Nick'ia väärin tuominnut? Oliko hän siis kokonaan erehtynyt tuon miehen suhteen? Ja oliko tämä kaikki hänen oma vikansa? Voisiko tosiaan olla niin onnetonta, niin sanomattoman surullista?
Nick'in ääni herätti hänet unelmistaan. Laskien Olgan pään hiljaa tyynylle, sanoi hän:
"Kuulen lääkärin tulevan. Jäättekö tänne siksiaikaa, kun minä menen häntä vastaan?"
"Tule pian takasin, Nick", kuiskasi Olga.
"Kyllä, tulen heti, sen lupaan."