"En tahdo paeta, kapteeni Ratcliffe", sanoi hän epätoivoisena. "Paetkaa yksin, jos tahdotte. Ei mikään mahti maailmassa voi pakottaa minua jättämään isääni."
Nickiin tämä puhe ei mitään vaikuttanut.
"Olisitte ehkä oikeassa, jos teidän täällä olonne voisi pienimmälläkin tavalla hyödyttää isäänne", vastasi hän totisena. "Ymmärrän hyvin, miltä teistä tuntuu, mutta teidän asemassanne olevasta naisesta on vain huolta ja vastuksia tällaisessa tilanteessa. Teidän täytyy ymmärtää, että nyt teette isällenne parhaimman palveluksen jättämällä hänet. Hän on niin äärettömästi huolissaan teistä. Juuri hänen tähtensä täytyy teidän seurata minua. Se on ainoa keino, jolla voitte häntä hyödyttää."
Nick Ratcliffen äänessä oli käskevä sävy, mutta se ei enää tehnyt Murieliin vaikutusta. Tyttö oli jo voittanut pelkonsa häneen.
"En aio antaa pakottaa itseäni enkä lähteä isäni luota."
Ratcliffe katseli häneen omituinen välke silmissään ja tyttö tunsi vaistomaisesti, että Nick oli hänet voittanut.
Hän odotti nyt upseerin poistuvan, mutta tämä meni vain ovelle asti, avasi sen ja katseli pimeään eteiseen.
Hermot jännittyneinä odotti tyttö, mitä tuleman piti. Yht'äkkiä kuului eteisestä askelia ja kuiskausta, ja Nick astui syrjään. Kenraalin palvelija tuli sisälle kädessään tarjotin, jossa oli lasillinen jotakin tummaa nestettä. Palvelija asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi kenraali Roscoen lähettäneen tyttärelleen terveisiä ja käskyn, että tämä nauttisi juoman ja menisi sitten levolle.
Muriel katsoi miestä kummastuneena. Tällaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, mutta muistaessaan isän huolestuneet kyselyt hänen terveytensä suhteen, luuli hän ymmärtävänsä isän tarkotuksen. Mutta ihmeelliseltä sittekin tuntui, että isä lähetti hänelle opiumia.
"Tervehtikää isääni", sanoi hän palvelijalle, "ja sanokaa, että juon sen, ellen muuten saata nukkua."