Nickin puhe rauhotti tyttöä. Ensi pelästyksessään oli hän melkein luullut Nickin väkisin vievän hänet muassaan. Hän huomasi erehtyneensä, mutta tuossa nuoressa upseerissa oli jotakin, joka pakotti hänet olemaan varuillaan, jottei tämä yht'äkkiä häntä yllättäisi.
Tyttönen vaipui tuolille ja peitti kasvonsa käsillään.
"Olkaa ystävällinen ja menkää. Olen niin väsynyt."
Ratcliffe ei hievahtanut paikaltaan. Hän katseli vain tytön toivottomuutta ilmaisevaa asentoa.
Pieni pöytäkello löi samassa. Muriel nosti päätään.
Nick kumartui ja otti tytön käden omaansa.
"Antakaa minun päättää puolestanne, älkääkä pelätkö. Kerron teille aikeistani. Keino on niin yksinkertainen, että pakomme täytyy onnistua. Heti kuun laskettua jätämme linnotuksen. Minulla on teille sopiva puku, joka kätkee näkyvistä kasvonne ja hiuksenne. Ja itseni teen niin täydelleen alkuasukkaan näköiseksi, ettei parhain ystävänikään minua tuntisi. Vihollisemme kokoavat haavottuneensa pimeän tultua ja silloin minä kannan teitä olallani, kuin kuljettaisin kuollutta omaistani. Eihän teillä liene mitään sitä vastaan, että olette olevinanne minun kuollut omaiseni?"
Nick purskahti nauramaan, mutta vaikeni heti huomatessaan tytön vapisevan.
"Siinä kaikki", sanoi hän. "Meillä ei siis ole mitään vaaraa. Pimeässä ei kukaan huomaa petostamme. Minähän olen keltainen kuin kiinalainen. Huomisaamuna olemme jo kaukana täältä ja minä kyllä löydän oikean tien."
Muriel katsoi häneen inhoten. Hän koetti kaikin voiminsa vastustaa Nickiä.