"Sitä en suinkaan odottanutkaan", sanoi hän. "Te kuolisitte mieluummin, kuin sen myöntäisitte. Läpi elämänne olette te valmis jatkamaan petollista menettelyänne itseänne, Grangea ja minua kohtaan, sillä te ette voi voittaa tuota ylpeyttänne, joka sai teidät hylkäämään minut Simlassa. Silloin en teitä niin suuresti moittinut, sillä tehän olitte siihen aikaan vielä lapsi. Te ette sitä silloin ymmärtänyt. Mutta teillä ei ole enää sitä puolustusta. Nyt olette nainen ja tunnette, millaista rakkaus on. Ette kutsu sitä tunnetta oikealla nimellä, mutta se on kuitenkin sisimmässänne."
Nick oli kotvan vaiti tarkaten Murielin pelästynyttä ilmettä.
"Ette tiedä, mitä sanotte", änkytti tyttö tuskin kuuluvasti.
"Niin, juuri tuolla tavoin te petätte itseänne halki elämänne", huudahti Nick kiihkeästi. "Mutta se ei teitä auta, tunne, joka nyt juuri pyrkii päivänvaloon sisimmästänne, sama tunne, joka pakotti teidät turvautumaan Grangeen, ei kuole milloinkaan. Siksi olette niin onneton. Tehkää sille mitä tahdotte, salatkaa se, polkekaa sitä, naurakaa sille, se ei tukahdu sittenkään. Koko ikänne", jatkoi hän vapisevalla äänellä, "koko ikänne olette te muistava, että valinta oli kerran teidän vallassanne, että rakastitte minua ja sittenkin hylkäsitte minut."
Muriel katsoi häneen kauhistuneena, kuin olisi maa hänen edessään auennut. Mitä hän sanoikaan? Hän oli yhdellä tempauksella vetäissyt pois verhon hänen silmiltään. Mutta miten kankea olikaan tuo näky?
Hetki hetkeltä odotti hän näkevänsä Nick'in kasvoilla tuon hirvittävän ilmeen, jonka hän vielä niin hyvin muisti. Mutta sitten hän ymmärsi, että Nick oli aivan tyyni. Taisteluvaatimus oli nyt lausuttu, mutta ellei hän, Muriel, ottaisi sitä vastaan, ei Nick'ään voisi jatkaa taistelua. Ja Muriel tiesi hyvin, kumpi siinä taistelussa voittaisi.
Jännittäen tahdonvoimansa koetti hän katsoa Nick'ia silmiin. Nick'in katse poltti häntä, mutta hän tahtoi voittaa pelkonsa. Ei hetkeäkään saisi tuo mies uskoa, että hänen luonnottomat sanansa olivat loukanneet häntä. Jälkeenpäin saisi tulla mitä tahansa, mutta nyt ei saanut näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt Nick'in sanoja totisina.
Muriel yritti hymyillä, mutta yritys ei lainkaan onnistunut.
"Minun mielestäni ette enää ole niin nerokas kuin muinoin", sanoi hän vapisevin huulin, "vaikka täytyneekin myöntää, että te toisinaan olette sangen lystikäs. Blake sanoi kerran, että teillä on samallaiset silmät kuin käärmeenlumoojalla. Lieköhän siinä perää? Joka tapauksessa en ainakaan minä ole koskaan tuntenut niiden tenhovoimaa."
Hän vaikeni äkkiä pelästyneenä. Nick näytti niin omituisen jäykältä. Ymmärsiköhän hän, ettei Murielin tarkotus suinkaan ollut häntä uhmata — että hän vain ei aikonut antautua taisteluun?