Muriel punastui korviaan myöten ja oli hetkisen vaiti. Mutta sitten suoristihe hän itsensä ja katsoi rohkeasti tohtori Jimmiin.
"Te varmaankin halveksitte minua", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta en voi auttaa sitä. Minä… minä en tahdo matkustaa Intiaan. En tahdo mennä naimisiin."
Ja samassa purskahti hän itkuun. Vihdoinkin oli se sanottu. Kauan oli hän sitä salannut, mutta nyt se pakosta purkautui esille.
"Siitä asti kun isä kuoli, olen aina tehnyt vain erehdyksiä", nyyhki hän.
"Sitenhän meille kaikille käy, kun alamme toimia omin päin, lapsi rukkani", sanoi tohtori Jim lyhyeen tapaansa.
"On niin vaikea tietää, mitä tulisi tehdä."
"Onko? Luulin, että olitte jo jättänyt kaiken horjuvaisuuden. Jos olette aivan varma siitä, että ette rakasta Grangea, niin on aivan helppo huomata, mitä velvollisuutenne vaatii teidän tekemään."
"Asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette", vastasi Muriel hiljaa. "Nähkääs, kumpikaan emme rakastaneet toistamme…"
"Miksi siis kihlauduitte hänen kanssaan", kysyi tohtori vakavasti.
Muriel empi hetken.