Tytön juotua opiumin viime pisaraan, päästi Nick otteensa ja kääntyi äkkiä poispäin. Muriel hypähti ylös kauhusta väristen.
Mitä sitten tapahtui, tuntui hänestä jälkeenpäin unennäöltä. Nick asetti hänet pitkälleen sohvalle ja piti häntä siinä asennossa, vaikka hän ponnisteli täysin voimin irti päästäkseen. Nick puhui hänelle jotakin, hänen pelkonsa hälveni vähitellen, katse kävi yhä hämärämmäksi ja lopulta hän ei enää tuntenut eikä nähnyt mitään.
Puoli tuntia tämän jälkeen kannettiin hänet linnotuksesta. Matkan suuntana oli vuoristo ja kantaja oli Nicholas Ratcliffe, koko rykmentin suurin ilveilijä ja pilaniekka, jota toverit ylipäänsä pitivät parantumattoman kevytmielisenä kujeilijana.
Yö oli pimeä ja ylt'ympäri väijyivät hirveät vaarat, mutta nuori upseeri asteli taakkoinensa tyynenä ja pelottomana. Verenhimoisten vihollisten rivien lävitse kulki tuo uhkarohkea sotilas kevyin ja varmoin askelin urheasti uhmaten kuolemaa.
IV.
Kyyneleitä.
Kun Muriel Roscoe heräsi tietoisuuteen, tunsi hän kuin palanneensa pitkältä ja äärettömän rasittavalta matkalta. Häntä väsytti niin kovin, että tuskin jaksoi silmiään avata, mutta hän tunsi vaalivien käsien hellävaroen pitelevän itseään ja vaistomaisesti tiesi hän myös jonkun herkeämättä huolehtivan itsestään. Mutta kuka tuo jokin oli, sitä ei hän jaksanut ajatella.
Vähitellen häipyivät usvat ja väsymystä seurasi suloinen raukeus, joka oli kuin lepoa uupuneille hermoille.
Yht'äkkiä nuo varovat kädet, jotka äsken niin lempeästi ja hyväillen vaalivat häntä, alkoivat valella hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Tyttö heräsi vastahakoisesti.
"Älkää, älkää", pyysi tyttö. "Olen niin väsynyt. Tahdon nukkua."