"Luuletteko tulevanne onnelliseksi?" kysyi hän. "Luuletteko milloinkaan voivanne unohtaa, mitä nyt uhraatte niin kutsumallenne rakkaudelle? Luuletteko voivanne unohtaa murtaneenne kelpo miehenne sydämen, polkeneenne lapsivainajanne muistoa — pienen poikanne, jota kutsutte silmienne valoksi ja joka aina ojensi pienet käsivartensa teitä kohden ja itki aina, kun te sen luota poistuitte?"
Daisy vapisi.
"Entä Grange", jatkoi Nick. "Hänelle on kunniansa suuren arvoinen. Hän on teidän vallassanne. Voitte tehdä hänelle, mitä tahdotte — mitä rakkautenne käskee teitä tekemään. Te voitte ohjata hänet takaisin oikealle tielle ja voitte myös aiheuttaa hänen elämänsä onnettomuuden, kumman vain haluatte. Mutta älkää kutsuko tunnettanne rakkaudeksi, jos valitsette jälkimäisen tien. Tosi rakkaus on aina kilpi pahaa vastaan."
Daisy tuijotti eteensä vahan kalpeana.
"Mrs Musgrave", jatkoi Nick taasen, "luopukaa Grangesta. Te voitte sen tehdä, jos rakkautenne on tarpeeksi syvä. Minä kyllä tiedän, miten vaikeata se on, sillä olen itse sitä kokenut. Se on niin tuskallista, kuin revittäisiin sydän ruumiista. Mutta sitä seuraa palkkio. Sen täytyy vielä tulla. Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittää."
Daisy nosti kalpeat kasvonsa häntä kohden ja näki koko hänen sielunsa kuvastuvan tuossa katseessa. Nick'in kasvoilla ei nyt ollut tavallista ivansekaista, omituista ilmettä. Daisy saattoi niistä lukea hänen sisimmät ajatuksensa.
"En voi. En voi", huudahti hän.
Nick kumartui häntä lähemmä.
"Koettakaa edes, koettakaa", rukoili Nick.
Daisyn huulet vavahtelivat. Hän tahtoi taasen kieltää, mutta ei saanut sanoja suustaan. Hänen vastustuskykynsä alkoi horjua.