"Käske majuri ja molemmat kapteenit luokseni."
Intialainen tervehti ja katosi hiljaa kuin aave.
Kenraali vaipui takaisin tuolilleen, pää painui jälleen alas ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Puoleksi avoimesta ovesta kuului ulkoeteisessä kannusten kilinää ja miekkojen helinää.
Kenraali säpsähti ja suoristihe istumaan. Alkoi nopeasti pimetä.
"Tulkaa kaikki tänne", sanoi hän. "Minulla on teille puhuttavaa. On parasta sulkea ovi, Ratcliffe, vaikkei tämä olekaan mikään sotaneuvottelu."
"Meillä ei ole enää mitään neuvoteltavaa, kenraali. Meidän tulee ainoastaan pysytteleidä paikallamme, kunnes kenraali Basset saapuu."
Kenraali loi katseensa nuoreen mieheen, jonka kasvoja auringon viime säteet juuri valaisivat. Sileäksi ajeltujen kasvojen piirteet olivat uurteiset, iho kuin parkittu vivahtaen ruskeankeltaiseen. Vaikkapa mies olisi ollut vanhakin, eivät hänen kasvonsa olisi voineet olla enää ryppyisemmät, mutta silmät, jotka hymyillen katsoivat kenraaliin, olivat kirkkaat, ja veitikkamaiset, ne oikein uhkuivat iloa ja elämänhalua. Toiset kaksi miestä seisoivat äänettöminä. Tuntui painostavalta.
Jonkun hetken kuluttua sanoi kenraali rasittuneesti: "Istukaa. Kutsutin teidät luokseni pyytääkseni joltakin teistä palvelusta. Olisi tehtävä jotakin, jota en minä" — hän pysähtyi ja huokasi taasen — "Jota en minä saata tehdä."
Oli hetkisen hiljaisuus. Sitten astui äskeinen nuori upseeri esille.