"Mistä on kysymys, kenraali. Lyönpä vetoa iltaunestani, että minä saatan sen toimittaa."
Toinen oven luona seisovista miehistä eteni askeleen ja sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Vaiti, Nick, tässä ei leikinlasku sovi." Nick teki halveksivan eleen.
"Niin kauan sopii pilailla, kun on yksikin, joka osaa nauraa. Ja sillä asteellahan me toki vielä olemme."
Näytti siltä kuin kenraali ei olisi ottanut varteen nuoren miehen sanoja. Nick Ratcliffeä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta. Se oli sula mahdottomuus. Kenraali jatkoi taasen raskaasti: "On aika harkita asemaamme. Tiedän voivani luottaa siihen, että kukin teistä viimeiseen asti täyttää velvollisuutensa, mutta meidän täytyy sentään valmistautua välttämättömyyteen. Minä puolestani olen aivan varma siitä, ettei kenraali Basset joudu ajoissa avuksemme."
Hän keskeytti puheensa, mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja hetken kuluttua hän jatkoi taasen väsyneesti: "Meitä on vain muutama jälellä, neljä valkoihoista ja pieni joukko mustia. Nälänhätä uhkaa meitä. Korkeintaan kolme päivää voimme vielä kestää. Ja lapseni johtuu pakostakin mieleeni. Tiedän jokaisen teistä olevan valmiin viimeiseen veripisaraansa asti puolustamaan häntä, mutta kuka teistä…"
Hänen äänensä tukahtui ja hän peitti silmänsä kädellään.
"Kenellä teistä", jatkoi hän sitten tuskin kuuluvalla äänellä, "on kyllin tarmoa voidakseen, ennenkuin viime hetkensä lyö — — — ampua lapseni?"
Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa. Kenraali istui liikkumattomana kasvot käsiin painettuna, toiset näyttivät tuskin hengittävänkään.
Lopuksi raukesi lumous ja Ratcliffe astui uudelleen esiin.