"Suokaa anteeksi. Tarkotin parastanne."
Ääni oli aivan rauhallinen. Muriel katseli häntä. Ratcliffe oli puettu eräänlaiseen pitkään, valkeaan vaippaan, joka peitti hänet päästä jalkoihin. Hänen sileäksiajellut keltahipiäiset kasvonsa näyttivät pelottavilta. Tytön mielestä oli hän aivan petolinnun näköinen.
Murielillä oli yllään samanlainen kaapu, mutta päähine puuttui.
Hän ymmärsi nyt, mitä oli tapahtunut. Nick oli antanut hänelle unijuomaa — häntä värisytti vieläkin muistaessaan opiumilasia — ja sitten kantanut hänet tänne tiedottomana. Isä oli jäänyt linnotukseen. Hän oli antanut suostumuksensa hänen poisviemiseensä ja uskonut hänet tuon miehen huostaan.
Ei, tuhatkertaisesti ei! Koko hänen olemuksensa kamppaili tuota ajatusta vastaan. Hänen isänsäkö olisi suostunut niin pelkurimaiseen ja raakaan tekoon. Hänkö olisi voinut erota tyttärestään sillä tavoin?
Kauhu lisäsi hänelle voimia. Hän syöksähti ylös ja aikoi paeta. Vihollisen rivien lävitse hän tahtoi rientää jälleen isänsä luo. Tapahtukoon sitten mitä tahansa, mutta kapteeni Ratcliffen käsiin hän ei aikonut antautua.
Katsomatta tyttöön tarttui Nick hänen vaatteisiinsa. "Pyydän anteeksi", sanoi hän tyynesti "teidän on syötävä jotakin, ennenkun lähdette."
"Antakaa minun mennä", huusi tyttönen raivostuneena. "Miten uskallatte te minua pidättää?"
Nick istui liikkumatta ja piteli yhä kiinni tytön vaipasta. Tämä riuhtoi yhä päästäkseen irti, mutta lopulta heikkenivät voimat ja hän heittäytyi pitkälleen maahan epätoivon vallassa.
Nick päästi heti otteensa ja sanoi hiljaa: