Ja tämäkö oli siis rakkautta, tämä jano, jota ei koskaan voisi sammuttaa ja ikävä, joka ei milloinkaan saisi tyydykettä? Rakkaus oli siis voimallinen, voittamaton, kuolematon. Hän oli koettanut tappaa sitä jo pienenä taimena, mutta se oli sentään jäänyt eloon. Se oli kasvanut ja kehittynyt, kunnes hän oli aivan tukehtua sen ikeen alle. Oli aivan turhaa enää taistella sitä vastaan, nyt huomasi hän sen.
Muriel kysyi itseltään, miten rakkaus oli herännyt hänen sydämessään. Vastinetta siihen ei hän saanut, hän ymmärsi vain, että oli rakastanut Nick Ratcliffeä jo kauan, kauan. Hän ymmärsi nyt senkin, ettei kukaan vihaa toista ihmistä, siten kuin hän oli Nick'ia vihannut, ellei rakkaus siihen yllytä. Rakkaus on julmaa ja armotonta. Se voittaa tosin kaiken, mutta se heittää vankinsa erämaahan, jossa näitä odottaa nälkäkuolema.
Yön hiljaisuudessa kuului pientä liikettä. Ujo koputus uudistui ja kääntyessään oveen päin näki Muriel Olgan seisovan yöpuvussaan kynnyksellä.
"Olin hereillä", selitti tyttönen, "ja kuulin sinun vielä liikkuvan täällä, siksi tulin katsomaan, voisinko jotenkin auttaa sinua."
Muriel syleili häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi itse Jumala lähettänyt Olgan hänen luokseen tänä sanomattoman katkerana ja tuskaisena hetkenä.
Muriel ei puhunut mitään ja hetken perästä kysyi Olga hiljaa:
"Itketkö kapteeni Grangen kuolemaa?"
"Kadehdin häntä siksi, että hän sai kuolla", vastasi Muriel. "Olga kultaseni, tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen? Ota tuo sormus. Se on Nick'in. Hän antoi sen minulle kauan sitten muistoksi jostakin. Pyydän, että sinä antaisit sen hänelle takaisin ja sanoisit, että minä mieluummin toivoin voivani unohtaa kaiken."
Olga otti sormuksen, mutta hänen huulensa vapisivat.
"Etkö enää koskaan ole ystävällinen Nick'ille?" kysyi hän.