Muriel oli vaiti.
"Ja sentään lupasit olla hyvä hänelle", sanoi tyttönen nuhtelevasti.
Muriel käänsi kasvonsa pois eikä vastannut kotvaan.
"Siitä ei ole mitään hyötyä, Olga", sanoi hän vihdoin. "Minä en voi. En mitenkään. Se ei ole minun syyni, vaan hänen. Oi, luulen, että sydämeni särkyy."
Ja samassa purskahti hän niin rajuun itkuun, että Olga pelästyi, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt kenenkään noin hillittömästi itkevän eikä hän ymmärtänyt, miten lohduttaa ystäväänsä.
Olga jäi Murielin luo yöksi, mutta kun hän päivän sarastaessa heräsi ja näki Murielin vihdoin vaipuneen uneen, hiipi hän hiljaa pois puristaen kädessään Nick'in sormusta, kuin olisi pelännyt sen hukkuvan.
XXXXV.
Kotiin palannut.
Aurinko laski kaikessa loistossaan yli äärettömien tasankojen.
Vesijohtolaitoksen vieressä olevassa pienessä huvilassa paloi lamppu.