Daisy saattoi Murielin vierashuoneeseen. Mutta muuri, joka oli heidän välilleen kohonnut, ei ollutkaan niin helposti alas revittävissä. Daisy näytti epäröivän, miten alkaa ja Muriel ei uskaltanut kysellä.
He puhuivat hetkisen keskenään ja erosivat sitten levolle mennäkseen. Muriel oli sangen alakuloinen siksi, ettei Daisy ollut keventänyt hänelle sydäntään.
Perin väsyneenä vaipui hän levottomaan, herkkään uneen. Ensi kerran monen kuukauden ajalla uneksi hän Nick'ista. Nauraen pilkkasi Nick häntä siitä, että hän oli muuttanut mielensä ja tahtoi nyt tulla hänen vaimokseen, vaikkakaan ei rohjennut sitä tunnustaa.
XXXXIX.
Daisyn tunnustus.
Aamupuoleen yötä heräsi Muriel vihdoin johonkin outoon ääneen, jota oli jo pitkän aikaa jatkunut. Ensin ei hän ymmärtänyt, mistä tuo ääni kuului, mutta yht'äkkiä hypähti hän ylös. Joku ihminen oli hänen huoneessaan. Hän kuuli nyt aivan selvään itkua ja nyyhkytystä.
Kotvan aikaa istui hän liikkumatta peloissaan. Huoneessa oli aivan pimeätä. Akkunan ääriviivat kuulsivat sangen epäselvinä tuolta edempää.
Katkerat nyyhkytykset jatkuivat yhä, väliin kiivaammin, väliin taasen hiljemniin. Murielin valtasi syvä säälintunne. Hän ymmärsi jo, kuka huoneessa oli.
Hän haparoi käsillään pimeässä ja löysi vihdoin vuoteensa jalkopään luota polvistuneen olennon.
"Daisy, rakkahin Daisy", sanoi hän tuskaisena. "Mikä sinun on?"