"En tiedä vielä nytkään, mikä meidän välimme rikkoi, mr Musgrave, mutta lupaan teille, jos se suinkin minun vallassani on, että kaikki tulee jälleen hyväksi jo ennen iltaa."
"Jumala teitä siunatkoon", kuiskasi Will puristaen lujasti hänen kättään.
Muriel ei voinut milloinkaan elämässään unohtaa sitä hetkeä, jolloin hän näki Daisyn seisovan pienen, varjoisan bungalowin ovella, jonka Will oli vaimolleen vuokrannut.
Hänen sydäntään kouristi nähdessään nuo harmaat hiukset, vahankalpeat kasvot ja silmien epätoivoisen ilmeen. Sanaakaan sanomatta sulki hän Daisyn syliinsä ja painoi häntä hellästi rintaansa vasten.
Daisy katkaisi ensinnä hiljaisuuden.
"Tule sisälle, rakkaani. Olet varmaankin uupunut pitkän ja rasittavan matkasi jälkeen. Miten saattoikaan Will pyytää sinua tulemaan tähän vuodenaikaan?"
"Olisin ilolla tullut luoksesi vaikkapa maailman ääriltä, sen kyllä tiedät", vastasi Muriel syvällä, lämpimällä äänensävyllään.
Keskustelu ei sen pitemmälle jatkunut, sillä Will oli läsnä ja Daisy vei vieraansa sisälle.
Murielin sydäntä karmi yhä enemmän huomatessaan Daisyssä tapahtuneen muutoksen. He eivät olleet tavanneet toisiaan kymmeneen kuukauteen ja näytti siltä, kuin olisi yhtä monta vuotta painanut leimansa Daisyyn ja kun olisivat nuo vuodet kokonaan murtaneet hänet. Hänen luontainen vilkkautensa oli mennyttä. Hän puhui vähän ja kohteli Williä niin nöyrästi ja alistuvasti, että kyyneleet väkisinkin tulvahtivat Murielin poskille ajatellessaan, miten hilpeä ja vallaton Daisy ennen oli ollut.
Sanoessaan hyvää yötä Willille, huomasi Muriel tämän aikovan sanoa hänelle jotakin, mutta Daisy seisoi hänen vieressään ja Will voi vain puristaa hänen kättään.