Taasen puhui Daisy:
"Kukaan ei voi aavistaa, miten suuren palveluksen Nick silloin minulle teki, miten hän pidätti minua täyttämästä aikomustani ja osoitti minulle, millaista oikea rakkaus on. Ja Blaken kuoleman jälkeisenä aikana oli hän minun ainoa tukeni, ainoa auttajani. Hän lietsoi sydämeeni uutta rohkeutta, hän toi minut takaisin mieheni luo. Yksin en olisi uskaltanut tulla. Katsohan, Muriel", jatkoi hän kuiskaten, "en uskonut, että Will voisi antaa minulle anteeksi ja epäilen, voitko sinäkään sitä tehdä."
"Daisy, rakkahin Daisy", huudahti Muriel syleillen häntä. "Minä pidän sinusta niin sanomattoman paljon. Meidän välillämme ei voi olla puhetta anteeksiannosta. Unohtakaamme menneisyys ja älkäämme enää milloinkaan antako minkään varjon pimittää ystävyyttämme."
Muuri heidän väliltään oli nyt särkynyt. He syleilivät toisiaan vilpittömän sydämellisesti.
Hetken päästä jatkoi Daisy surunvoittoisella äänellä:
"Minusta tuntuu toisinaan siltä, etten elä kauan. En luule, että enää koskaan saan hyväillä pientä lapsosta sylissäni, sillä minä en ole sitä ansainnut. Mutta, Muriel, on jotakin, jota toivon koko sielustani, josko sitten elän tai kuolen. Tahtoisin antaa kaiken, mitä minulla on, nähdäkseni sinut onnellisena sen miehen rinnalla, jota rakastat."
Muriel oli vaiti.
"Rakastathan sinä häntä, Muriel? Hän odottaa sinua. Hän tulee odottamaan sinua läpi elämänsä, joskaan hän ei tule luoksesi, ellet sinä kutsu häntä. Etkö tahtoisi, etkö voisi lähettää kutsua hänelle?"
"Miten voisin minä sen tehdä? Sehän on mahdotonta", kuiskasi Muriel kätkien kasvonsa Daisyn rintaa vasten.
"Se ei ole mahdotonta", sanoi Daisy. "Tiedän hänen olevan täällä Intiassa, vaikka hän onkin eronnut virastaan. Kirje voisi varmaan saavuttaa hänet."