"En voi", sanoi Muriel nyyhkien. "Eikä hän tulisikaan, vaikka kutsuisin."
"Kyllä, ystäväni", vastasi Daisy, "hän tulisi heti, jos tietäisi sinun häntä odottavan. Muriel, ethän ole liian ylpeä sanoaksesi hänelle, että ikävöit häntä?"
"Ylpeä!" toisti Muriel hiljaa. "Oi, en. Minua vain hävettää niin äärettömästi. Olen niin usein polkenut hänen rakkauttaan. Miten saattaisin pyytää häntä rakastamaan itseäni?"
"Mutta jos hän kaikesta huolimatta tulisi luoksesi, kieltäytyisitkö sinä ottamasta häntä vastaan?"
"Kieltäytyisinkö minä!" huudahti Muriel kiihkeästi. "Minä seuraisin häntä avojaloin maailman ääriin asti, jos hän vaikka pikkusormellaan minua kutsuisi. Mutta, Daisy kulta, siitä ei kannata puhua. Hän ei tee sitä koskaan, koskaan."
"Hän tulee varmasti, jos ilmoitat hänelle, miten sinun laitasi on", vastasi Daisy lämpimästi. "Saanhan lähettää hänelle terveisesi. Luota häneen edes tämä ainoa kerta. Salli hänen tulla luoksesi. Ajattele, mitä kaikkea hän on saanutkaan kestää sinun tähtesi."
"Etkö usko hänen nauravan minulle?" kuiskasi Muriel.
"Ystäväni, Nick ei milloinkaan naura sellaiselle asialle, jota hän pitää pyhänä."
Muriel istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten sanoi hän hitaasti, mutta varmalla äänellä:
"Tervehdä häntä siis minulta ja sano, että rakkaus voittaa kaiken ja että meidän tulee taipua sen ikeen alle."