Vihellys taukosi samassa. Kaikki oli aivan hiljaista. Mutta hän ei aikonut mennä takaisin sisälle, sillä hän ei tahtonut kadottaa malttiaan. Liian usein olikin hän pelännyt aivan ilman syytä.
Hän meni aivan maantietä vasten olevan aidan luo, mutta ei nähnyt ketään. Hän epäröi hetkisen mitä tehdä.
Samassa alkoi joku hyräillä aidan takana, aivan hänen kohdallaan, särkyneellä, omituisella äänellä, joka sai veren syöksähtämään Murielin sydämeen niin kiivaasti, että hän oli tukehtua.
"Nick", kuiskasi hän.
Ei vastausta. Hyräily jatkui yhä.
"Nick", kuiskasi hän taasen.
Mutta vastausta ei vain kuulunut. Kohtaus ei suinkaan ollut traagillinen, päinvastoin koomillinen, mutta tuo nuori, kalpeakasvoinen tyttö puutarhassa ei suinkaan pitänyt sitä naurettavana.
Hän odotti, kunnes hyräilijä piti lyhyen paussin hengähtääkseen, ja alkoi sitten hermostuneesti koputtaa aitaan kädellään.
Hyräily taukosi tykkänään.
"Nick! Nick! Tulkaa Jumalan tähden puhumaan kanssani", pyysi hän vapisevalla äänellä.