Viimeinen ottelu.
Miksi oli Nick kadonnut? Tuo sama ajatus pyöri Murielin mielessä koko yön hänen rauhattomana heittelehtiessään vuoteessaan. Hän uskoi nyt varmasti, että Nick Ratcliffe oli päästänyt tuon huudon, että hän oli ottanut tuon pantterinkaltaisen hypyn ja kumartunut hänen, Murielin, puoleen, ottanut revolverin hänen kädestään ja hiljaa pyytänyt häntä rauhottumaan.
Muriel oli varma siitä, että Nick jo oli saanut hänen terveisensä. Hän tiesi siis jo, että Muriel kaipasi häntä ja että hänen ylpeytensä oli jo aivan lannistunut. Miksi Nick siis kiusasi häntä? Miksi leikki tuo mies hänellä, kuin kissa pyydystämällään hiirellä? Tahtoiko hän kenties kostaa kärsimänsä vääryyden ja halveksumisen? Tahtoiko hän pakottaa Murielin uudistamaan pyyntönsä? Niin, siten asia varmaankin oli. Murielin mieleen muistui äkkiä lupaus, jonka Nick oli pakottanut hänet tekemään ja hän ymmärsi, että Nick odotti hänen pitävän sen ja sitten — häntä puistatti sitä ajatellessaan — sitten Nick ehkä nauraen kääntäisi hänelle selkänsä ja jättäisi hänet häpeäänsä.
Ei, ei, ennen tulkoon vaikka kuolema, kuin se saisi tapahtua. Mieluummin, niin, mieluummin hän rikkoisi lupauksensa.
Mutta sitten johtui hänen mieleensä Nick'in omat sanat, että hänessä oli toinenkin puoli, ja tämä ajatus pelasti Murielin epätoivoon joutumasta. Jos Nick todellakin rakasti häntä, niin ei hän varmaankaan tahtoisi nähdä rakastamaansa naisen nöyrtyvän edessään tomuun ja tuhkaan. Daisy oli sanonut, että Nick rakasti häntä. Siispä ei hän tahtoisi tuottaa Murielille tuskaa. Mutta miksi, miksi oli hän siis kadonnut, kun kaikki taasen olisi voinut kääntyä heille parhain päin, jos hän vain olisi lausunut yhden ainoan sanan.
Yön hetket tuntuivat Murielista aivan loputtomilta ja jo päivän koitteessa nousi hän ylös. Hänen oli mahdoton enää olla vuoteessaan.
Hän istuutui avonaisen akkunan ääreen ja nojasi päätään käteensä. Sydän tuntui niin raskaalta, ettei hän edes voinut rukoilla toivonsa täyttymistä.
Ulkoa kuului koiran haukuntaa. Ja samassa alkoi joku viheltää alhaalla puutarhassa.
Muriel säpsähti ja kuunteli hievahtamatta. Nyt muuttui vihellys korvaa hivelevän, kutsuvan ja kiehtovan valssin säveleiksi, samoiksi säveleiksi, jotka olivat kaikuneet illan hiljaisuudessa sinä iltana, jolloin hän oli taistellut niin epätoivoisesti saadakseen vapautensa takaisin ja myös saavuttanut päämääränsä. Mutta saavuttiko hän tuona iltana tosiaan halutun päämääränsä? Eikö hän juuri siitä alkaen joutunut vangiksi?
Yhä kuuluivat valssin säveleet, väliin hiljemmin, väliin taasen kovemmin, toisinaan ne ikäänkuin kutsuivat häntä, toisinaan taasen vähitellen häipyivät aamun hiljaisuuteen. Muriel nousi ylös, sillä enää ei hän voinut kuunnella hurmaavaa säveltä. Päättäväisenä astui hän kuistille ja meni alas puutarhaan.