"Josko minä tahdon!" huudahti Nick intohimoisesti. "Muista, Muriel, että nyt antaudut peruuttamattomasti minun valtaani. Sinä et enää milloinkaan pääse minusta eroon. Vaikka inhoisit minua koko sielustasi, niin en enää päästä sinua. Ymmärrätkö sen? Jos nyt tulet omakseni, kestää se liitto ajassa ja ijankaikkisuudessa."
Hän puhui kiihkeästi ja lopetettuaan vetäytyi hän edemmä, kuin ei olisi oikein uskaltanut luottaa itseensä.
Mutta Murielia ei enää mikään pelottanut. Hän oli jo taistellut viime taistelunsa itsensä kanssa. Ojentaen molemmat kätensä Nickille, sanoi hän:
"Ota minut siis, Nick!"
Nick tarttui hänen käsiinsä ensin toiseen ja sitten toiseen ja laski ne olalleen.
"Katsohan nyt minuun."
Muriel viivytteli.
"Katso minuun, Muriel", pyysi hän taasen.
Kun ei Muriel nytkään kääntänyt katsettaan hänen puoleensa, nosti Nick hiljaa häntä leuasta ja pakotti hänen katsomaan eteensä.
Muriel taipui vihdoin. Ensi kerran katsoi hän Nickiä suoraan silmiin ja hän hämmästyi nähdessään, miten suuret ja ilmehikkäät Nickin vedensiniset silmät olivat. Mutta samassa räpäytteli Nick taasen silmiään entiseen rauhattomaan tapaansa ja hän veti kätensä pois Murielin vyötäisiltä.