Kietoen kätensä Murielin vyötäisille, puristi hän häntä lujasti itseään vasten. Kumpikin oli hetkisen vaiti, mutta vihdoin rohkeni Muriel puhua Nickin painaessa päänsä hänen syliinsä.
"Nyt voin jo sanoa, mitä tahdon, Nick", sanoi hän, "teenkö sen?"
Nick ei vastannut. Hän tuskin hengittikään. Mutta Muriel ei enää pelännyt eikä epäröinytkään. Hänen silmänsä olivat auenneet ja hänen kielensä siteet olivat kirvonneet. Sanat tulivat kuin itsestään.
"Tahdon, että menemme naimisiin… oikein pian", sanoi hän. "Ja sitten tahdon vielä, että viet minut Neapeliin, kuten kerran, kauan aikaa sitten aioit tehdä. Ja me olemme vallan yksin vuorilla, vain me molemmat… kuten silloinkin, muistatko? Tahdotko tehdä sen, Nick? Sano, tahdotko?"
Mutta Nick oli yhä vaiti. Hänen näytti olevan mahdoton puhua. Hänen päänsä lepäsi liikahtamatta Murielin sylissä ja käsi oli yhä hänen vyötäisillään. Muriel odotti hiljaa hänen vastaustaan.
Vihdoin hengähti Nick niin syvään, kuin olisi rinta ollut halkeamaisillaan ja kohotti päätään.
"Jumalani", sanoi hän, "voiko tämä olla totta?"
Hänen äänessään oli vieras sointu. Hänen tuntui olevan sangen vaikea puhua. Mutta kun lumous oli ohitse, onnistui hän muutaman silmänräpäyksen perästä jatkamaan:
"Oletko sinä aivan varma siitä, että tahdot tulla vaimokseni, ettet jo huomenna kauhistu sellaista ajatustakin? Etkö siis enää pelkää minua? Tahdotko tosiaan, että otan sanasi vakavalta kannalta?"
"Jos vain tahdot, Nick", vastasi Muriel nöyrästi.