Mutta Muriel puristi yhä lujemmin hänen kättään.
"Ei, Nick, niin ei ole", vastasi hän vavisten. "Tiedän kyllä, mitä tahdon. Tiedän sen varsin hyvin, mutta… mutta en voi selittää sitä sanoilla. En voi! En voi!"
"Siinäkö syy onkin?" sanoi Nick.
Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän kumartui taasen Murielin puoleen. Ääni oli yhä leikillinen, mutta siinä oli samalla niin hellä sävy, että Muriel tuskin enää tunsi sitä samaksi.
"Älkää siis koettakokaan, rakas lapsi", jatkoi Nick. "Sanoja ei tällaisissa tapauksissa tarvita. Nehän on usein niin sisällyksettömiä. Minä ymmärrän teitä sanoittakin. Kuten tiedätte, on minun varsin helppo ymmärtää toisia."
Oliko minun siis vallan mahdotonta sanoa sitä? kysyi Muriel itseltään. Täytyihän löytyä jokin tapa sen tulkitsemiseen.
Mielenliikutus oli tukahuttaa hänet. Mutta sitten hän yht'äkkiä tunsi, että taistelu oli ohitse. Hänestä tuntui, kuin olisi hän huimaavasta korkeudesta heittäytynyt syvään veteen ja tuo hyppäys vallan huumasi hänet.
Nauraen vapisevaa naurua irrotti hän hieman lujaa otettaan, käänsi Nick'in kättä ja painoi kuumat huulensa siihen suudellen pitkään ja tulisesti. Hän oli vihdoin keksinyt tavan ilmaista Nick'ille tunteensa.
Nick säpsähti ja peräytyi läähättäen.
"Muriel!" huudahti hän murtuneella äänellä ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.