"En voi sitä tehdä."
"Koettakaahan edes."
Nick'in ääni kuului aivan hänen korvansa vierestä ja hän tunsi Nick'in henkäyksen poskellaan.
Muriel painoi päänsä vielä alemma ja nyyhki taasen hiljaa.
"Miksi pelkäätte?" kysyi Nick. "Olihan teillä rohkeutta lähettää minulle terveisenne. Ja pelastittehan te eilen illalla henkeni. Mikä teistä nyt tuntuu niin vaaralliselta?"
Siihen ei Muriel osannut vastata. Hän tunsi vain omituisen, pelon vapisuttavan ruumistaan. Rakkaus ja pelko taistelivat viime taisteluaan hänen sisimmässään. Hänen päänsä oli aivan sekaisin, hänestä tuntui, kuin olisi hän tulemaisillaan hulluksi. Mutta koko ajan puristi hän lujasti Nick'in jäntevää kättä. Se oli hänen tukensa, se piti yllä hänen rohkeuttaan hänen tunteittensa huojuessa sinne ja tänne.
"Mikä teitä pelottaa?" kysyi Nick taasen. "Miksi ette katso minuun? Eihän teillä ole mitään pelättävää."
Hän puhui lempeästi kuin lapselle, mutta sentään pelkäsi Muriel kohdata hänen tutkivaa katsettaan, vaikkakin sisäinen minänsä häntä siihen pakotti.
Nick odotti hetkisen. Sitten huoahti hän syvään ja suoristihe itseään.
"Te ette vielä tunne omaa sydäntänne", sanoi hän. "Ette tiedä, mitä tahdotte. Enkä minä voi teitä siinä suhteessa auttaa. On siis parasta, että menen."