"Kutsukaa minua Nick'iksi. Se kuulostaa tutummalta. Mielelläni kerron teille aikeeni. Olemme tavallaan riippuvaiset olosuhteista, kuten ymmärtänette. Olemme kahdentoista peninkulman [Engl. peninkulma] päässä linnotuksesta. Ylt'ympäri vuoria vilisee alkuasukkaita. Ajattelin että lepäisimme tässä huomisen päivän ja jatkaisimme matkaamme ensi yönä. Vuoret tunnen mainiosti ja piilopaikkoja on runsaasti. Etenemme kyllä hitaasti, mutta toivon sentään lopulta tapaavamme kenraali Bassetin apujoukon matkalla eteläänpäin."
Muriel ihmetteli hänen itsetietoisia ja toivehikkaita ajatuksiaan. Olikohan Nick tosiaan niin pelvoton kuin näytti? Tyttö alkoi vähitellen uskoa, että hänen suojelijassaan oli jotakin yliluonnollista, jokin sisäinen vaisto, jota eivät muut huomanneet.
"Kannoitteko minua koko matkan?" kysyi tyttö.
"Kannoin."
"Miten se oli mahdollista?"
"Oh, te ette juuri paljoa painanut."
"Oletteko syönyt mitään?" kysyi tyttö hetken perästä.
"Enpä juuri", vastasi Nick. "Olen tupakoinut. Onpa kumma, ettette ole sitä huomannut."
Muriel kävi yhä rohkeammaksi. Ei tuo mies ollutkaan niin vaarallinen kuin näytti.
"Onko syömisestä ja tupakoimisesta hyötyä?"