"Vieläkö teidän on kylmä?" kysyi Nick. "Ojentakaa minulle kätenne."
Ne tuntuivat vielä aivan kylmiltä ja Nick lämmitti niitä rintaansa vasten.
"Teidän tulee kylmä", kuiskasi tyttö.
Mutta upseeri vain nauraen painoi hänen käsiään paljasta ihoaan vasten.
"Kylmä ei minuun koske", sanoi hän. "Sitäpaitsi palelette te siksi, että nukuitte, mutta minä olen ollut valveilla."
Murieliä ihmetytti. Hän ei enää ollut vihoissaan eikä pelännyt Nick Ratcliffeä siinä hetkessä. Vaikkei hän koskaan voisikaan unohtaa tai antaa anteeksi kapteeni Ratcliffen petosta, oli tämä nyt kuitenkin hänen ainoa suojeliansa tässä erämaassa. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin rauhottavaa. Vasten tahtoaan turvautui tyttö häneen.
"Ettekö ole lainkaan nukkunut?" kysyi tyttö. "Miten jaksoitte pysyä valveilla?"
Nick ei vastannut. Hän nauroi kuin jollekin kepposelle. Muriel ei käsittänyt, miten tuo mies taisi nauraa hänen itsensä ollessa lohduton.
Sitten veti tyttö kätensä pois vakuuttaen niiden jo lämminneen.
"Tahtoisin puhua kanssanne", sanoi Muriel tyynesti. "Tehän, kapteeni Ratcliffe, kyllä johdatte tätä retkeilyä, mutta minun mielestäni tulee teidän kertoa minullekin aikeenne."