Muriel jäykkeni kuullessaan tämän kysymyksen. Hänen mielenkuohunsa alkoi tyyntyä ja hän tunsi kuin hieman pettyneensä, sillä hän oli jo miltei unohtanut, miten omituinen Nick saattoi olla.
"En pyytänytkään hänen suostumustaan", sanoi Muriel kylmästi. "Sanoin hänelle vain, että aioin ottaa teidät vastaan sanoakseni…"
"Sanoaksenne…?" kysyi Nick näyttäen iloiselta.
Tyttö tunsi harmikseen punastuvansa. Tehden väsyneen liikkeen hän istuutui. Hän oli aikonut pitää Nick'ille pienen ystävällisen puheen ja kiittää häntä siitä huolenpidostaan, mutta kuinka olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitäpaitsi ei Nick näyttänyt odottaneenkaan mitään kiittelemisiä.
Hän istahti tytön viereen sohvalle.
"Puhelkaamme nyt hieman", sanoi hän. "Tehän olette jo aivan parantunut, eikö totta?"
Muriel katsahti häneen vastatessaan:
"Kyllä. Olen vielä vain niin väsynyt."
Vaikkei Nick häneen katsonutkaan, tuntui Murielista kuitenkin siltä, kuin olisi Nick yhä häntä tarkastanut.
Ottaen tytön käden omaansa sanoi hän äänellä, joka tuntui väreilevän pidätettyä iloa: