"Olen niin iloinen kuullessani teidän jo parantuneen. Minun on nyt paljon helpompi sanoa sanottavani. Tulin tänne kysyäkseni, miten pian olette valmis menemään naimisiin kanssani. Tänäänkö jo tai huomenna? Ehkä ensi viikolla? En tahtoisi teitä kiirehtiä, mutta minun mielestäni ei meillä ole mitään pitkityksen syytäkään. Ja minä puolestani vihaan odotusta. Vai miten te ajattelette?"
Muriel katseli häntä kummastuneena. Kasvot kävivät tummanpunaisiksi.
"Minäkö naimisiin teidän kanssanne?" änkytti hän hämillään. "Minkätähden? Miten se ajatus johtui mieleenne?"
"Sanon sen teille", vastasi Nick järkähtämättömän tyynesti. "Näin unta, että minulla oli ystävä, joka oli niin yksinäinen ja surullinen ja joka tarvitsi jonkun, joka häntä hoivaisi. Silloin muistin, että hän kuuluikin minulle, että hänen isänsä oli uskonut hänet minun huostaani ja antanut minulle luvan pitää huolta hänestä. Tämä valoi minuun rohkeutta, niin että uskalsin tunkeutua hänen luokseen, vaikka hän vielä olikin syvästi suruissaan. Enkä minä rasittanut häntä pitkillä esipuheilla. Niitähän ei tarvita meidän välillämme, Muriel. Tahdotteko nyt punnita asiaa? Uskokaa minua, se sen kyllä ansaitsee."
Hän piti tyttöä lujasti kädestä puhuessaan ja hänen kulmakarvansa kohosivat ja laskeutuivat lakkaamatta. Murielin mielestä näyttivät hänen silmänsä tulenliekiltä ja hänen ehdotuksensa enemmän hämmästytti kuin pelotti häntä. Nick'in rauhallinen ääni vaikutti sen, ettei häntä pelottanut, mutta hän oli liian kummastunut vastatakseen.
"Sanokaa minulle, mitä tuumitte siitä", sanoi Nick hiljaa. "Tämä ei ole mikään äkillinen päähänpisto minun puoleltani, sitä ette saa luulla. Isänne tiesi minun tunteeni. Siksi hän uskoikin teidät minun huostaani ja siksi luotti hän minuun. Minulla on hänen suostumuksensa."
Muriel ei enää katsonut häneen. Uudelleen eli hän muistossaan hetken, jolloin isä puhui hänelle Nick Ratcliffesta. Hän oli kuulevinaan isänsä kysymyksen, muisti oman vastauksensa sekä sen, mitä isä sitten sanoi.
Sitten tuntui hänestä kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Hän tunsi jälleen vastenmielisyytensä heräävän tuota miestä kohtaan ja oli jälleen näkevinänsä tuon näyn, joka oli riistänyt häneltä niin monen yön unen. Hänen silmiinsä kuvastui taasen tuo kuolettava taistelu ja vihollis-raukka, joka kiemurteli kuolonkamppailussa armottomien käsien häntä kuristaessa.
Hän peitti silmänsä päästäkseen näkemästä tuota hirvittävää näytelmää.
"Oi, en tiedä, voinko suostua", valitti hän. "En tiedä voinko."