Nick asetti tytön istumaan sohvalle ja hyväili hiljaa hänen kylmää poskeaan.
"Sano, joko voit paremmin, niin puhumme asian selväksi. Mutta älä vain pelkää. Sinua ei mikään vaara uhkaa."
Hänen äänensä lempeä sävy, tuo äkkinäinen muutos vaikutti Murieliin niin valtavasti, että hän puhkesi itkuun. Nojautuen sohvapatjoihin nyyhkytti hän hillittömästi.
Nick hyväili hiljaa hänen päätään, mutta ei puhunut mitään, kunnes Muriel hiukan rauhottui. Sitten kuivasi hän tämän kyyneleet ja sitä tehdessään vapisivat hänen huulensa ja silmäluomet vavahtelivat.
"Kas noin", sanoi hän. "Älä enää itke. Sanohan nyt mitä aioit sanoa, kun sinut keskeytin. Luulen, että tarkotuksesi oli purkaa kihlauksemme, vai miten? Tottahan sanot minkä tähden."
Hän puhui leikillisen kevyellä äänellä.
Muriel katsahti häneen ja näki hänen kasvoissaan saman ystävällisen ja veitikkamaisen sävyn kuin tavallista.
"No, annahan kuulua. Oletko kyllästynyt minuun?"
"Olen kyllästynyt kaikkeen… kaikkeen", sanoi hän vetäytyen etemmä. "Miksi et antanut minun kuolla", huudahti hän kiihkeästi.
Nick istuutui sohvan reunalle.