Hän juoksi ovelle, mutta tulija olikin vain kirjeenkantaja. Daisy näytti pettyneeltä.
"Kirje Williltä", sanoi hän pannen kirjeen taskuunsa. "En ymmärrä, miksi Blake viipyy. Eihän hänelle vain liene onnettomuutta tapahtunut. No, jopa vihdoinkin kuulen auton tulevan ja erotan jo tohtori Ratcliffen äänen."
Hän juoksi avaamaan porttia ja toivottamaan ystäviään tervetulleiksi.
Muriel vapisi kuullessaan lempeän, hiljaisen äänen ja hetkiseksi kätki hän kasvot käsiinsä kokonaan niiden muistojen vallassa, joita tuo ääni hänessä herätti.
Kohottaessaan jälleen päänsä näki hän heidän astuvan sisälle, Daisyn ilosta säteilevänä, Blaken komeana ja sotilaallisen ryhdikkäänä miellyttävä hymynsä huulillaan.
Blake ei heti häntä huomannut, eikä Muriel mennyt häntä vastaan. Daisy vei serkkunsa Murielin luo.
"Tässä, Blake, on Muriel Roscoe. Tiedät kai että asumme yhdessä."
Blake ojensi, kätensä tervehtääkseen.
"Suokaa anteeksi, miss Roscoe", sanoi hän hymyillen. "Ettepä usko, miten minusta on hauskaa saada jälleen nähdä teidät."
Hänen katseensa oli ystävällinen ja rehellinen ja hän puristi sydämellisesti tytön kättä. Muriel ei saanut sanaa suustaan ja Blake kääntyi kohteliaasti Daisyn puoleen.