Gabrielle. Oi, enemmän kuin milloinkaan ennen, luulen ma. Sepä juuri saapikin minut toivottomaksi.
Jeanne. Mikäs sitten enää esteenä on?
Gabrielle. Minä en ota ensimmäistä askelta sovintoon, minä en nöyryytä itseäni.
Jeanne. Nöyryytä itseänne? Minun täytyy suoraan sanoa, te kummittelette mieleenne niin hirmuisen kuvan vaimon nöyryydestä; se ei merkitse mitään.
Gabrielle. Eikö? Vai ei sinun mielestäsi vankeus merkitse mitään?
Jeanne. No, nyt tulimme siihen. Shoppen'illa ei ole pienintäkään toivoa, jota en minä silmänräpäyksessä täytä. Mutta hän ei voi vähintäkään aavistaa, että hänen toivonsa aina ovat minun toivoni.
Gabrielle (tarkkaa). Selitäppäs tuo vähän tarkemmin.
Jeanne (katsottuaan varovasti ympärilleen). Ensiksikin, näettekös, minä en koskaan sano: Minä tahdon! Vaan minä noin vain kierittelen, kaarittelen, jotta hän aina käskee, mitä minä toivon, ja (sukkelaan) sitte tottelen minä häntä sukkeluudella, joka miellyttää sekä häntä että minua, ja siitä on seuraus se: Että me molemmat olemme tyytyväiset.
Gabrielle. Mutta sehän on toki, minun mielestäni, tavallansa petosta.
Jeanne. Siinä, Herran tieten, ei ole mitään pahaa, että miestä, jota rakastetaan, välin vedetään varjoon pikkusen — ainoastaan hänen oman onnellisuutensa tähden.