Gabrielle. Mutta, enokulta!
d'Havrecourt (Menee paviijonkiin). Hän peräytyy, hän pakenee!
Yhdestoista kohtaus.
Gabrielle. Jeanne.
Gabrielle (vihoissaan). Niin, koettakoon vain, jos uskaltaa.
Jeanne. Mitä nyt, rouvakulta?
Gabrielle. Onko koskaan kuultu mokomata itsenäisyyttä? Mutta se näkyy olevan suku-virhe, eno on sisarenpojan ja sisarenpoika on enon lainen. Minä olen ainoa älykäs, sillä minä myönnän toki jotakin.
Jeanne. Mutta kuinka te saatatte noin kovin suuttua, mokomastakin seikasta?
Gabrielle. Kun minua pidetään pikku-lapsena, vaaditaan myöntymään, — tottelemaan — —
Jeanne, (tutusti). Miestänne! Mitä pahaa siinä on? Ei, se ei todentotta ole ollenkaan häpeällistä, päinvastoin erinomaisen kaunista, minun mielestäni; se on, kun te rakastatte miestänne.