Jeanne. Vai on tuo hänen enonsa.
Raoul. Minä olen sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät jälleen, armas eno! (Jeannelle). Viehän nyt tuo kirje perille vihdoin!
Jeanne. Kyllä, minä menen, (itä.) Vaikkapa oikein erinomaisen hauskaa olisi nyt jäädä tänne uutisia kuulemaan.
Raoul (kärsimätönnä). No, mutta menehän toki, Jeanne! Johan minä olen kaukana täältä (Kiitää perältä vasemmalle).
Neljäs kohtani.
Raoul. d'Havrecourt.
Raoul. Voi, ettepä saata aavistaa, kuinka minä olen kaivannut teitä näinä kolmena kuukautena, kun en ole teitä nähnyt.
d'Havrecourt. Todellakin? Kiitos siitä. Oikeastaan olisi sulla jo syytä suuttua minuun.
Raoul. Suuttua?
d'Havrecourt. Niin, luonnollisuuden mukaan olisi minun pitänyt olla sinun häissäsi; vaan — minä olen tosin eno, mutta minä olen myöskin tehtaanomistaja; ja juuri silloin oli minun tuiki mahdoton jättää työmiehiäni, jotka nostivat metelin, melkeinpä olivat tehdä strike'n, — ei senvuoksi, että niillä olisi ollut mitään minua vastaan, vaan ne tekivät sen i pahojen ihmisten viettelyksestä.