Raoul. Ja eno oli pakoitettu myöntymään?
d'Havrecourt. Minäkö? En koskaan! Sinä ajattelet, kuulen ma, aivan kuin moni muukin? Sin et tunne minua. — Minua on yhä luultu pöyhkeäksi synnystäni, suvustani ja kreivin-arvonimestäni, ja kuitenkin olen minä huoletonna luopunut kaikista noista herttaisuuksista, ruvetakseni tehtaan-omistajaksi. Perheessänikin pidetään minua — ellei juuri Lepu-Lassena, niin toki hurskaan kilttinä olentona, jolla ei ole omaa tahtoa ja jota helposti voipi vetää — —
Raoul (tekee liikkeen).
d'Havrecourt. Kyllä sen voipi helposti tehdäkkin, mutta ainoastaan silloin, kuin minä sallin, ja niinkauvan, kuin minä sallin. Sen näytin työväellenikin. Minä olisin antanut vaikka kaikkien tehtaitteni seisoa toimettomina, ennenkuin olisin myöntynyt. Mutta kun ne palasivat, katuivat käytöstään ja tyytyivät entisiin ehtoihinsa, annoin minä heille anteeksi — ja olin sama, kuin ennenkin.
Raoul (vilkkaasti). Niin, sen mä tiesin.
d'Havrecourt. Ja nyt nautin vapauttani, käyn tervehtimässä nuorta Gabrielle'äni. Hän kuuluu olevan oikein suloisen herttainen.
Raoul (hämillään). Erinomaisen — — —
d'Havrecourt. Niin, se on suvun-ansio. Hänen äitinsä, markiisitar de Lesparre, oli aikoinaan Flanderimme kaunotar. Jalot kasvot, samoin luonne.
Raoul. Vai niin, — te tunnette siis rouva de Lesparre'n?
d'Havrecourt. No, en enempää, kuin että kerran olin täpärällä mennä hänen kanssaan naimisiin; mutta hänen erinomainen taipumuksensa vallitsemaan ja komentamaan — — —