Raoul. Niin, se on varma tosi, se.
d'Havrecourt. No, mutta ethän sinä häntä ole nainutkaan, ja hänen tyttärensä kuuluu, kaikkien kertomuksien mukaan, olevan itse lempeys ja viehättäväisyys.
Raoul (hämillään). Niin, enokulta, minä rakastan, minä jumaloitsen häntä.
d'Havrecourt. Niin, sitä sinun ei tarvitse noin vakuuttaa. Sainhan minä joka päivä sinulta kirjeen, jossa neljä täpösen täyttä sivua sisälsi pelkkää lempeä ja herttaisuutta. Minun ei pitäisi sanoa sitä, mutta minä toden totia pelkäsin niitä.
Raoul. Minkätähden?
d'Havrecourt. Sentähden että minä aina pelkään ylellisyyttä.
Raoul. Saattaakohan vaimoansa liiaksi rakastaa?
d'Havrecourt. Luonnollistahan se. Taloudessa pitää säästää kaikkea, vieläpä rakkauttakin. Muuten tulee loppu kouraan — ajan pitkään.
Raoul. Niin, te puhutte aina vanhan-pojan kieltä, enokulta.
d'Havrecourt. En millään muotoa. Minä puhun varovaisen miehen kieltä, miehen, joka ajattelee tulevaisuuttaan. Aivan kuherruskauden ensipäivästä saakka pitää osoittaa vakavuutta, ja jos vain olet liian lempeä, liian myöntyväinen, liian tottelevainen — niin voi sinua! Se otetaan ad notam, sitä pidetään varsin välttämättömänä, ja jos joskus sattuisit olemaan vähän veltto, tai (salaisesti) pikkuruikkusen huolimaton, huudetaan heti paikalla (naisen äänellä): "Sin'et enää ole sama, kuin ennen, sin'et rakasta minua enää!"