Raoul. Luuletteko todellakin?
d'Havrecourt. Se on aivan kuin kädessä. Vaan jos kokemus on sinun käytöstapasi onnella kruunannut, niin älkäämme siitä sen enempää haastelko. Minä toivotan vain onnea ja pyydän sinun esittelemään minut vaimollesi. (Pari askelta paviljonkiin päin). Luulempa todella pyyntöni saattavan sinut hämille. Enkö saa vaimoasi nähdä? Ehkä on rajaton rakkautesi saanut sinut mustasukkaiseksi, — mustasukkaiseksi minua kohtaan?
Raoul (hämillään). Ei, ei millään muotoa, enokulta, — Mutta min'en oikein tiedä, mitenkä sanani sovittaisin. Kuulkaahan, — min'en asu enää linnassamme. Minä asun tätä nykyä tuossa huvihuoneessa — aivan yksinäni.
d'Havrecourt (kummastellen). Yksinäni? Niin, tietysti päivittäin. Se lienee työhuoneesi?
Raoul. Ei, kyllä minä asun siellä öisin myöskin.
d'Havrecourt. Mitä sanot?
Raoul (äkkiä). Hyödytöntähän on salata teiltä onnettomuuttani? — Niin, enokulta! Minua on pidetty onnellisen aviomiehen esikuvana, — mutta minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minun avioelämäni on manalan mallin mukaista; voi, minä olen sanomattoman onneton!
d'Havrecourt. Mutta kerrohan toki, usko minulle elämäsi salaiset vaiheet, usko ne tälle vanhalle—pojalle. Vaikka itse olen onnellisesti säästynyt avio-elämän myrskyistä ja vaarallisista kareista, niin (syleillen Raoulia) säälin toki haaksirikkoon joutunutta ja tarjoan sille kernaasti pelastavan käteni. (Istuu ruohopenkille). Tuleppas nyt, poikaseni, istu tänne viereeni, ja kerro minulle koko hirmuinen historiasi.
Raoul (istuu). Tiedättehän, enokulta, että minä miellyttelin Gabrielle'ä vuoden aikaa ennen naimistamme. Hän oli epäjumalani, ja siksipä olinkin sanomattoman onnellinen saadessani omata hänet ja kutsua häntä vaimokseni, niin onnellinen, ett'en luullut millään uhraavaisuudella voivani maksaa moista autuutta.
d'Havrecourt (kylmästi nuuskaten). Ensimmäinen tuhmuus!